keskiviikko 27. elokuuta 2014

Miksi mies menee mukaan?



Miksi muskariryhmissä vain 20 % osallistujista on poikia? Miksi kansalaisopistoissa vain 20–30 % on miehiä? Miksi tämä sama osallistumistendenssi kulkee läpi ihmisen elinkaaren aina vanhoille päiville asti? Tämän on oltava jotain syvälle kulttuuriimme rakentunutta.

Järjestimme viime viikolla Yhteys-foorumin, jossa istahdimme hetkeksi miettimään oikein kunnolla, miksi miehet eivät osallistu yhtä aktiivisesti opistojen kursseille kuin naiset tai miksi he ovat naisia passiivisempia kirjastoasiakkaita. Keskityimme myös miettimään, mitä voisimme tehdä toisin. Paikalla kokoontui kansalaisopistojen ja kirjastojen työntekijöitä ympäri Suomea. Haluaisin nyt nostaa esiin joitakin kansalaisopistoja koskevia ajatuksia.

Ilmiö ei ole aivan yksinkertainen. Ilmeisimmät ongelmat liittyvät kai kurssitarjontaan ja imagoon. Kansalaisopistot mielletään ehkä vieläkin naisten käsityöpaikoiksi. Todellisuudessahan opistojen kurssitarjonta on varsin kattava ja ohjelmassa on jokaiselle jotakin. Toisaalta painotusta olisi varaa varmasti kallistaa hieman miehisempäänkin suuntaan: veneitä, swing bändejä, joukkuepelejä, rentoa yhdessäoloa.

Kansalaisopistossa on kuitenkin hieno aate - se on kaikkien opisto, jossa eri koulutustaustaiset, eri-ikäiset ja monin tavoin muutenkin erilaiset ihmiset kohtaavat. Äijä-kurssit voivat olla väylä miesten aktivoimiseen, mutta haluammeko oikeasti vahvistaa sukupuolijaettua yhteiskuntaa? Eikö siitä juuri yritetä päästä eroon, kun miehiä halutaan aktivoida opistoon?

Kyse voi olla myös siitä, etteivät miehet vain ole tottuneet käymään opistoissa tai eivät ole edes lukeneet kurssiopasta. Eräs foorumilaisista kertoi, kuinka äijäjoogaan ei vuosiin meinattu saada opiskelijoita, kunnes yksi kurssilainen kutsuttiin lehtihaastatteluun. Lehtijutun myötä toiminta sai kasvot ja kas, ryhmä tuli täyteen! Jos siis kyseessä on tiedon tai tavan puute, ratkaisuksi voidaan hakea viestinnän kohdentamista: nostetaan opistossa jo käyviä miehiä esille somessa ja muussa viestinnässä, kohdistetaan miehille omia esitteitä, mennään sinne missä miehet ovat ja kerrotaan, mistä he ovat jääneet paitsi.

Jos taas kyseessä on tarpeen puute, ovat ratkaisut aivan toiset. On mahdollista, että miehet varsin hyvin tuntevat opistot, mutta eivät vain koe tarvitsevansa sen palveluita. Tempoillaanko silloin turhaan ja yritetään luoda palvelua, jota kukaan ei tarvitse? Paikkakunnalla voi olla paljon muuta tarjontaa (kuten urheiluseuroja), joka vetää miehiä puoleensa. Tavallaanhan tilanne on silloin ihan okei. Silti palaan ajatuksissani siihen, että on sääli jos miehet valitsevat juuri urheiluseuran vain siksi, että heillä on negatiivinen mielikuva muista vaihtoehdosta, vaikkapa kansalaisopistosta.

Muita päivän aikana tarjottuja ongelmia olivat aikapula, opistojen epähoukuttelevat tilaratkaisut, pelottavat ja vanhakantaiset opetusmenetelmät, työntekijöiden tai opiskelijoiden naisvoittoisuus ja miehinen ylpeys. Ratkaisuiksi taas ehdotettiin rennompia, sosiaalisuuteen kannustavia tiloja, matalan kynnyksen opetus- ja osallistamismenetelmiä ja miesten palkkaamista opettajiksi ja suunnittelijoiksi.

Kohderyhmän tunteminen ja kuunteleminen on tärkeää. Stereotypioiden varassa toimiminen taas on vaarallista. Minkälaisia työkaluja opistot ja opistojen naistyöntekijät voisivat kehittää, jotta kurssisuunnittelu olisi tasa-arvoa edistävää - sukupuolesta riippumatta?

Teksti: Elina Vesalainen, Kansalaisopistojen liiton tiedottaja

PS. Tämä oli vain pieni pintaraapaisu päivän keskusteluista. Voit tutustua foorumin asiantuntija-alustuksiin, jotka löytyvät osoitteesta www.ktol.fi/yhteys-foorumi


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti